Lähdin osastolle tiistaina, mun olis pitäny olla 4 viikkoa, mutta mä lähdin jo tänään. Mua vaan itketti olla siellä, tuntu että mut on huijattu sinne, että oon siellä ilman syytä. Koskaan en oo joutunu syömään ahdistuslääkkeitä niin paljon, kuin siellä. Mutta nyt kotiutuessa kaipaan takas turvalliselle osastolle. Siellä olin ilonen, pirtee enkä oksennellu ollenkaan. Nyt kotona kaikki meni taas ahmimiseks, ja tässähän mä istun viinilasi kädessä. En voi edes peiliin katsoo. Mun verkkokalvoille on piirtyny numerot vaa'asta jotka tuli torstaiaamun punnituksessa. En oo koskaan painanu näin paljon. Ehkä tää olo johtuu siitä, että mies on Levillä keikalla, ja mä oon yksin kotona. Mulla on niin paha olla. Tahdon syliin, tahdon turvaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Laura says:
Toihan se on mullakin: tahtoisin turvaa ja huolenpitoa ja lämpöä, mutta en voi hyväksyy niit itselle. EI VAAN VOI. Sama osastosta, se tuntuu ihan karsealle, mutta nyt tavallaan tahdotkin takaisin..
vapaaehtoisessa hoidossahan on just toi ongelma: kun potilaan *oireisiin* kuuluu haluttomuus ottaa hyvää vastaan nii voi juosta karkuun. Mut pienoinen, sä Oikeasti tarttisit sitä ossaa. Etkö voisi ottaa yhteyttä jos pääsisit udelleen takaisin? Ja saisit jonkun jolle purkaa noit fiiliksiäsi.
7. marraskuuta 2009 klo 4.54