Lopetin muutama viikko sit seronilit ja alotin reductilit, ne laihdutuspillerit jotka vedettiin jo markkinoilta. Mä en oo kahteen viikkoon syöny oikeen mitään, en oo tehny oikeen mitään. Toivottavasti nää redut auttaa laihtumaan.

Mä mietin tänään tupakalla että onko tää kaikki jaksamisen arvosta? Kun mulla on niin loppuunpalanu olo niin miks mun pitää yrittää, jaksaa, ottaa itteeni niskasta kii, toivoo parempaa huomista?

Ajatus ei kuole kun kroppa huutaa ruokaa, mutta ei mulla oo nälkä eikä tee mieli ruokaa. Mä toivon vaan että tää itkeminen loppuis ja mä kuihtuisin pois, ihan vaan kenenkään huomaamatta.

Mun tissit on kasvanu aivan oksettavan suuriks, maha ja peppu roikkuu, käsivarret löllyy. Mutta oon liian väsyny tekemään asialle yhtään mitään. Toisaalta on ihanaa saada ihailua suurista tisseistä ja kehuja siitä kuinka terveeltä nykyään näytän. Totuushan on, että oon sairaampi mieleltäni kuin sillon -10 kiloa sitten. Onko se sitten tervettä, että mä en aio poistuu kotoa ennen kun oon laihtunu entisiin mittoihin? Mä olin ennen niin kovin kaunis.

Jos näyttäisin tuolta, niin haluaiskohan mun mies seksiä mun kans taas? Olenko mä niin kamala, että lemmenleikit mun kanssa etoo? Just nyt mä tarvisin sitä hellyyttä ja hyväksyntää.

edit. muokkasin kommentointia, että tännekin voi nyt kommentoida

Mä välillä mietin, että voisinko sittenkin pitää sen lapsen? Voisko musta tulla äiti? Se tuntuu ihan mahdolliselta ajatukselta sillon kun olo on muutenkin rauhallinen, mutta tosiasiassa mun elämä on yhtä hullunmyllyä.

Mä mietin äsken kun kävelin minibaarista kotiin kaakaomukillisen ja shotin jälkeen, että kun mä vuosi sitten päätin antaa mun kehon levätä pitkän ja ankaran rääkin jälkeen, mun mieli väsyi. Kun mä ruokalassa laskin mun perseen tilavuutta, kun juoksin jumpasta toiseen, vertailin kaupassa kaloreita ja laskin painoindeksejä niin mä olin onnellisempi. Siks just mä aion palata siihen vanhaan, unohtaa mun läskejen alla kasvavan sikiön ja kaloripommejen juomisen baarissa. Nyt mä keskityn rakentamaan itteni uudestaan. Se on ainoa, mitä tältä elämältä haluan.

Sain tänään kutsun siskon tytön ristiäisiin ja itkin silmäni päästä.
Mies vielä nukkui ja mä ajattelin olevani murhaaja. Mutta miten voisin pitää lapsen? Ikää mittarissa 18 -vuotta, osastojaksoja edessä ja takana, lukio kesken ja menee viiteen vuoteen, masennusta ja ahdistusta pelkästään omasta olemassaolosta. Lääkäri ymmärsi hyvin ja sanoi että truxal, propral, seronil, fluanxol yms. muut paskat mitä nielen päivittäin kurkusta alas on vaaraks sikiölle ja todennäköisesti tulee epämuodostumia.

Paisun kun pullataikina, syön pahoinvointilääkkeitä ja itken päivästä toiseen.
Joulun jälkeen aion jäädä pitkälle sairaslomalle, koska musta ei oo enää mihinkään.
Pelkästään sängystä nouseminen on nyt liikaa.

En oo viikkoon tehny muutakan syöny ja nukkunu.
Ostin koiranpennun muutama viikko sitten, ja se on osoittautunu loistavaks ratkasuks. Oon voinu ihan hyvin, ennen kun viikko sitten tapahtu romahdus. Oon ollu älyttömän kipeä ja se on saanu mun mielialanki pohjamutiin.

Kaikesta huolimatta, mä haluan takas turvalliseen sairaalaan. Mulla on nyt niin paljon velvollisuuksia ja yritän vaan niin kauheesti jaksaa mennä eteenpäin, mutta mä oikeesti tarvin vaan sairaslomaa.

Lisäks lauantaiaamun kunniaks raskaustesti näytti positiivista.
Mä haluaisin haudata itteni elävältä,
mä en j a k s a .

jos en missään muussa voi olla parempi,
nii ainakin voin olla laihempi.
vituttaa.

Lähdin osastolle tiistaina, mun olis pitäny olla 4 viikkoa, mutta mä lähdin jo tänään. Mua vaan itketti olla siellä, tuntu että mut on huijattu sinne, että oon siellä ilman syytä. Koskaan en oo joutunu syömään ahdistuslääkkeitä niin paljon, kuin siellä. Mutta nyt kotiutuessa kaipaan takas turvalliselle osastolle. Siellä olin ilonen, pirtee enkä oksennellu ollenkaan. Nyt kotona kaikki meni taas ahmimiseks, ja tässähän mä istun viinilasi kädessä. En voi edes peiliin katsoo. Mun verkkokalvoille on piirtyny numerot vaa'asta jotka tuli torstaiaamun punnituksessa. En oo koskaan painanu näin paljon. Ehkä tää olo johtuu siitä, että mies on Levillä keikalla, ja mä oon yksin kotona. Mulla on niin paha olla. Tahdon syliin, tahdon turvaa.